Maasta on syvästä syntyni.

Kirjoittanut: louhi

Se on vain aina ollut minussa, ollut minun luontoni.

En koskaan osannut olla kristitty. Jo aivan pienenä kauhistutin syvästi uskonnollista isoäitiäni sanomalla, että mielestäni Jumala oli kuten äiti, mutta isompi.

Kun kymmenvuotiaana aloin pikkuhiljaa kyseenalaistaa opittuja selityksiä maailmasta, ahdistuin. Yhtäkkiä Raamattuni olikin täynnä omituisia ristiriitoja sekä asioita, joita en voinut hyväksyä. En enää edes kyennyt lukemaan sitä, vaan sulloin sen kaappini perälle. En halunnut tavata isovanhempiani. En halunnut mennä nuorteniltoihin seurakuntatalolle. Maailmani oli tempautunut väkivalloin ylösalaisin.

Varsinaisen hypyn tuntemattomaan tein vasta muutaman vuoden kuluttua, rippikoulun käytyäni. Hyväksyin lopultakin keskenäni, etten enää uskonut Taivaan Isään sellaisena, kuin hänet kristinuskossa selitetään, enkä uskonut Raamattuun ehdottomana totuutena. Aloin etsiä uutta tietä hiljaa, omassa rauhassani.

Matkasin halki länsimaisen filosofian ja teologian, maailman suurten ja pienten uskontojen, ajattelijoiden ja toimijoiden kautta aikain. Hiljalleen omat näkemykseni muotoutuivat, yhtenä keskeisimmistä ajatuksistani käsitys, jonka mukaan jokainen ihmisen luoma kuva Jumalasta on yhden ja saman jumaluuden tavoittelua. Tätä samaa tavoittelua ovat taiteet, tieteet, filosofiat ja ismit. Kaikki tähtää Yhteen.

Älyllisten pohdintojen ohi eniten elämääni suuntaavaksi kokemukseksi kohosivat kuitenkin erinäiset raskaat vaikeudet. Muistan elävästi sen yön, tähtikirkkaan syystaivaan ja tuulen, joka reuhtoi puiden latvoja hurjaan tanssiinsa. Siellä minä kohtasin Hänet, jonka olin lapsuudessani tuntenut, mutta siinä välissä kadottanut. Minä kohtasin Jumalatar Ajan, Luonnon Herrattaren ja kaiken olevaisen synnyttäjän, ykseyden josta maailmat syntyvät ja johon ne palaavat, uudelleen ja uudelleen. Sinä yönä ja useina tulevina öinä minä sidoin itseni uudella tavalla Maahan, kotiimme, ja ymmärsin rakastavani Elämää siitäkin huolimatta, että se toisinaan on hyvin vaikeaa.

Tutustuin uuspakanallisiin liikkeisiin ja wiccaan pari vuotta sitten. Olin huumaantunut tiedosta, että on olemassa ihmisiä jotka kokevat samoin, näkevät samoin, ymmärtävät mistä puhun. En olekaan yksin maailmassa näkemyksieni kanssa. Erityisesti wicca antoi minulle paljon; välineitä joilla jäsentää kokemaani, ajateltavaa ja ihmisiä joiden kanssa keskustella aiheesta. Kaikkein kalleinta mitä se minulle antoi on kuitenkin vain se yksinkertainen sana - sana, jonka avulla saatoin lopultakin määrittää identiteettini tyydyttävästi.

Minä olen luonnon mystikko - minä olen noita.