Tempus fugit, Naturam sanat.

Kirjoittanut: louhi

Kesäkuussa 1905 nuori toimistorotta muutti ajatuskulkujensa pohjalta sensaatiomaisella tavalla maailman tiedepiirien käsitystä siitä, mitä oikeastaan on niinkin jokapäiväinen ilmiö kuin aika. Kyseisen herran nimi on Albert Einstein. Hän esitteli tuolloin tiedeartikkelissaan teorian, jossa päätteli ajan olemuksen olevan aivan muuta kuin mitä tähän asti oli pidetty itsestään selvänä. Että aika ei itse asiassa olekaan absoluuttinen, joka avaruuden kolkassa samanlaisena pysyvä määre, vaan että aika on suhteellista - ja paljon, paljon monimutkaisempaa kuin äkkiseltään kuvittelisi.

Meillä ihmisillä tuntuu toisinaan olevan paha tapa ottaa mysteeri, keksiä sitä varten määreet ja yksiköt, viipaloida se sieviin osasiin – ja unohtaa, että koko asiassa mitään ihmeellistä onkaan. Aika löytyy kellosta, almanakasta, historian kirjasta, paikallisliikenteen aikatauluista tai kirjaston harmillisen lyhyistä aukioloajoista.

Näitä asioitahan me lähinnä tarkoitamme, kun puhumme ajasta. (Tai nykyään ehkä enemmänkin sen puutteesta.) Kellon ja kalenterien avulla olemme irrottaneet ajan luonnosta, jakaneet sen säntillisiin osiin kyselemättä, onko meillä siihen valtuuksia.

Aika on latistettu järjestelmäksi: kun osaamme kellotaulun ja tiedämme, mikä ero on merkinnöillä eKr. ja jKr., luulemme tietävämme, mitä on aika.

Olemme hakoteillä.

Einsteinin arikkeli oli puhtaasti fysiikkaa, ja jo sellaisenaan häikäisevä teoria. Kun aletaan pohtia asiaa muista näkökulmista, mitä muita salaisuuksia ajalla mahtaa olla takataskussa?

Ennen kellon keksimistä ihmiset elivät voimakkaammin luonnon asettamassa aikajärjestyksessä. Päivä oli aika välillä auringonnousu – auringonlasku, ja talven pimeydessä lähinnä eleltiin talvivarastoilla ja odotettiin kevättä ja uutta satokautta. Vuodenaikojen vaihtuminen oli myyttinen tapahtuma, jota kunnioitettiin asiaankuuluvasti.

Aika oli luonto, luonto määräsi tahdin sen mukaan kuin sille itselleen sopi. Työntekoa rytmittivät alkuun pakanalliset, myöhemmin kristillistetyt juhlapyhät.

Nykyinen ajan irrottaminen luonnosta on aiheuttanut mielenkiintoisia ilmiöitä. On esimerkiksi hieman nurinkurista, että aikana jolloin me ihmiset luonnostamme olemme väsyneempiä - nimittäin kaamosaikaan - meidän tulisi olla tehokkaimmillamme vastataksemme tulevan vuoden uusiin haasteisiin. Onhan sitä nykyään jos jonkinmoista vitamiinilisää, kirkasvalolamppua ja muuta, joilla tätä väsymystä voidaan hoitaa.

Se on toki hyvä, sillä globalisoitunut maailmamme vaatii koko maailmalta samanlaista aikasysteemiä, erityisesti onnistuneen talousyhteistyön takeeksi. Ihmisen psykofyysinen kokonaisuus ei kuitenkaan sopeudu näihin historiallisessa mittakaavassa hyvinkin nopeisiin kulttuurisiin muutoksiin samassa tahdissa - jokaisessa meissäkin todennäköisesti vielä asustaa se rautakauden suomalainen, joka saattoi talvi-iltojen hämärissä syventyä tuvassa puhdetöihin. Jotka nekin olivat tärkeitä, mutteivät taatusti vaatineet niin suurta kohkaamista kuin nykyinen tuotantotehokas maailmamme.

Ehkä erityisesti tänne Pohjolan perukoille soveltuisi paremmin systeemi, jossa sekä vuoden pimein aika, tahtoo sanoa noin marraskuusta helmikuulle ja toisaalta kaikkein kuumin aika, eli heinä-elokuu olisivat lomakausia?

Aika on nähdäkseni paljon enemmän kuin säntillinen viiva, joka kulkee tiettyjen ihmisten asettamien määreiden rytmittämänä eteenpäin. Me emme loppujen lopuksi tiedä ajan olemuksesta juuri mitään, ja vielä vähemmän voimme sitä määräillä. Jos bussi, jolla kuljemme töihin aamuisin on jatkuvasti myöhässä, voimme valittaa asiasta kyseessä olevalle liikennöintifirmalle. Mutta jos kevät ei saavu huhtikuussa, marinamme on täysin turhaa – aika ei korvaansa lotkauta.

Se virtailee omia polkujaan.

Vanhus vetää viimeisen henkäyksensä samalla, kun vastasyntynyt parkaisee närkästyneesti kätilön käsivarsilla. Valtakuntia nousee ja sortuu, soditaan ja perustetaan uskontoja – ja talvi vaihtuu kevääksi, kevät kesäksi, omia aikojaan. Luonto ei meistä välitä. Ja kosmisessa mittakaavassahan ne mitättömät 30 000 vuotta jotka nykyisenkaltainen ihmislaji on tämän kivensirun pinnalla asustellut eivät merkitse tuon taivaallista. Puhumattakaan yhden ihmisen elämästä.

Me olemme tosiaan omahyväistä sakkia, jos asemaamme maailmankaikkeuden kantilta tarkastelee.

Ajalla on myös muunlaisia, ihmiselämän kannalta hyvin olennaisia ominaisuuksia:

Todennäköisesti jokainen meistä kohtaa jossain elämänsä vaiheessa vastoinkäymisiä, jotka tuntuvat täysin ylitsepääsemättömiltä.Tunne on musertava: minäenjaksa, minäenpysty. En koskaan, ikinä toivu tästä.

Ja sittenkin, vaikka suru olisi kuinka läpitunkeva, kuinka suunnaton tahansa, jollain salaperäisellä tavalla se alkaa hellittää. Hiljaa, pienin ja kevein askelin, mutta varmasti yhtä kaikki. Aika parantaa.

Eräänä yönä, ei kovin kauan aikaa sitten, minä kuljeksin ulkona ja yritin saada sisuksia syövyttävän tunteen rauhoittumaan. Katselin ylös taivaalle, joka tuntui ikäänkuin virtaavan äärettömyyteen. Ja silloin minä kohtasin Ajan silmästä silmään.

Silloin minä sen ymmärsin. Ja vaikkei suruni kadonnutkaan, minä siitä huolimatta tiesin, että jossain vaiheessa se hellittäisi, varmasti.

Niinkuin se on aina ennenkin tehnyt.

Tempus fugit, naturam sanat – Aika kulkee, luonto parantaa. Minun nähdäkseni nämä kaksi kuuluvat yhteen, oikeastaan ne ovat melko lailla sama asia. Elämää suurempi elämän arvoitus.

" Haurain siivin putoanko tähtiin

alkuasukkaana avaruuden"

- Seminaarinmäen Mieslaulajat - Ajassa ja Avaruudessa -

Huom. Tämä merkintä on sivustomme käyttäjiemme lisäämä. Sisältö voi olla virheellistä, vanhentunutta tai puutteellista. Tarkista tiedot ennen käyttöä.